Pasi ja Paksu Punahilkka

Tajusinpa tässä koulusta kotiin tullessa etten oo esitelly mun aussielämäni tärkeintä henkilöö, Pasi-aka-Pertti-aka-Paavoa. Me huomattiin asuvamme yhdessä jokunen aika sitten, tää nykyajan etäkulttuuri on niin hienovarasta, ettet ees huomaa kun jokui muuttaa sun luo. Noo Pasi oli aluks viä nii lapsellinen ja pieni, etten mitää asiasta ajatellu, mutta nyt se on selvästi kasvanu ja saanu hieman massaa. Me kuitenkin ajateltiin, että selkeet säännöt on toimivan suhteen pohja, joten laadittiin seuraavat säännöt:

1. Pasi ei poistu ikkunalaudalta. Ei missään tilanteessa. Vaikka rakennus palais maan tasalle, on Pasin kärähdettävä sen mukana.
   
2. Ikkunalauta on Pasin koti, ja siihen ei saa koskea.
3. Ikkunapuitteessa oleva reikä on Pasin turvapaikka.
4. Mikäli mua alkaa liikaa ahdistaa Pasin esilläolo, niin mä kopautan seinää ja Pasi kilttinä poikana vilahtaa takasin koloonsa.
5. Pasi ei jätä sukulaisiaan kuljeksimaan ympäriinsä kuolemanrangaistuksen uhalla. (muutama serkku on jo kokenut karun kohtalon).
   
6. Pasin on myös vannouduttava selibaattiin, koska pikku-Pasit tästä vielä puuttuiskin.
7. Vastalahjaksi mä en koske Pasiin.

Osasyy viimeseen kohtaan on myös se etten tiedä onko Pasi myrkyllinen, joten siltä varalta et on en haluun kajota sen pyhäkköön. Kuten kaikilla, meillä on omat ongelmamme, mut kaikesta selvitään. Ajattelin kuitenkin esitellä sen ennen kun hämähäkkikyrkyttäjämies tulee taloon, sillä mulla ei oo aikomusta evakuoida Pasia. Joten tää on samalla muistokirjotus.

Lapset sillä lumilandiassa ei myöskään tiedä paljon mun luostarikoulutuksesta täällä, ja kaikki aina hinkuaa tietää miltä mun koulupuku näyttää. Koska kouluun ei saa viedä kameraa, hostsisko on värvätty ottaa musta yks pakollinen ah-katsokaa-avarran-maailmaani-kaulushameessa-kuva. Kuvamateriaali on järkyttävää, mitää vastuuta en ota mistää henkisistä traumoista ja/tai Australian turismin romahduksesta. Hattuu en tohon kuvaan laittanu koska jotai itsesuojeluvaistoo mullakin. Ei paljon, myönnetään.

Heti kun läydän johdon tohon kameraan niin kerron oi-urheista-ratsuista jota kävin tsekkaa viime sunnuntainan Horsham Cup laukkakilpailuissa. Ja uuh niin-karmeista-hatuista jotka kuulu pakollisena kuvaan. Jokaisella pilvellä on hopeareuna, mutta se ei tarkota ettei silti rupeis satamaan :D Cya mates!

Mutkia, merilevää ja maisemia

On tullut aika sepustaa lomani kakkos-osasta jota tähdittää Tiia (toinen suomivaihtari mun vieraana Queenslandista) ja meidän paskaakin kamalampi suomenkieli. Oikeesti, luulis että koko vaihtohomma tekis suomi-enkku välillä vaihtelemisesta helpompaa, mutta oltiinko vai oltiiko me hankaluuksissa ekat pari päivää! mutta kaikkeen tottuu, joten päädyttiin puhumaan finglishbytiia&helmi koko viikon. Ihan oma taiteen lajinsa tääkin. Kuiteskin, se kielestä siis, ja takasin lomaan.

Mutkat ja maisemat astuu kuvaa kun lähettiin tsekkaan Great Ocean Road, joka on siis nimensä mukaisesti tie joka kulkee pitkin australian rannikkoo. Eihän me koko rundia ajettu, mutta hyvät 500km kuitenkin.

Matkan varrelle sattu tommonen maailman-pisin-ja-korkein-silta-verkosto-keskellä satojasademetsää, joten ajateltiin että mitäs hittoa, toi pitää nähdä. En sitte tiiä, kenen bisnesvainukoiran idea oli rakentaa satoja metrejä kapeeta metallisiltaa keskelle metsää, mutta sillä populaatiolla mitä siel oli niin ihan kivasti rahaa se tekee. Pitäsköhän munkin vaa investoida isoon riippusiltaa johonkin Sodankylän laitamille? Vastaus rahaongelmiin on täällä vihdoin.

Sitten tulikin pieni dilemma ajankäytön kaa. Me haluttiin välttämättä käydä viel rannalla uimassa, joten kun vastaan tuli kyltti "polku vesiputouksille 1h" alettiin epäröidä, et jos kannatais skipata et varmasti keretää uimaan kun on viä valosaa. Mutta vapiseeko vinttikoiraäiti haasteen edessä? Katinmarjat, hän vetäisee lenkkarit kireämmälle ja sanoo "mutta juosten toi menee varmasti hetkessä". Ja niin lähdetään pinkomaan puisia portaita ylös ja alas, välillä polkua metsässä. Pahaa aavistamaton vaihtariparka (arvaa vaan kumpi) oli juuri kaivanut käteensä palan pitsaa lounaaksi ja joutui toteamaan, että maratoonarin porrasjuoksu ja läskivaihtarin pitsansyönti on asioita joita ei pidä yhdistää. Tulos on se että sen valkosella hameella on pitsaa, se jää jälkeen muista ja saapuu kuvaan täysin pöllähtäneenä ja takasin autolle haluanvainoksentaa-fiiliksellä. Ei sillä et tolla valkohameisella tos kuvas olis mitää yhteyttä tapauksee.

Aussit ja positiivisen rohkaisun taito.

Mut maisemia niillä kieltämättä on! Kävästii ottaa pari kuvaa tollaselta jyrkänteeltä, missä näky yks aussien kuuluisimmista luonnonmuodostelmia eli 12 apostolia, tollasia valtavia kivimuodostelmia. Siellä kyl tuuli sellasta peruukkejaan-arvostavat-älkää-vaivautuko- vauhtia.

Ne sanoo et vaihto-oppilasvuosi kasvattaa. Mä en oo huomannu mitää ah-maailma-on-osa.minua-olen-harmoniassa-universumin-kanssa-henkistä eroa, mutta jotain mitä voin sanoo oppineeni on matkustaminen. Tona Great Ocean Road retkenä me ajettiin yhteensä reilu 1000km, eikä tullu tylsää. Koska kulttuurillisesti valaistuneina henkilöinä, me keksittiin rankentavaa tekemistä, ohessa todisteita uudesta esim. Opetellaan Kaikki Kommunikoimaan Elehtimällä Kuin Kalat- liikkeen ensimmäisestä kokouksesta. Jaahas, siinä kaikki koska nyt hostsiskon kasvattavat (ei mikää läppä, en kohta mahdu vessan peiliin. oikeesti.) browniet on valmiita ah mumsnamanamannam.. :)

Universumi selkeesti ei osaa lukee

Mä laitoin jäähileJUOMIA, en jäähileSADETTA. Jeeeesus tarviiko kaikki tehä ite? Maailmanvaltius on niin rankkaa, tän siitä saa kun delegoi säänhallinan jollekin muulle hetkeks. Siinä käy meinaan niin, että paikassa jossa on yleensä väh. 28 astetta ja 310 aurinkopäivää vuodessa, onkin 17 astetta ja sataa. Mutta mitä tekee vaihtari jonka silu janoaa kultturellia seikkailua (niinhän me kaikki)? Jääkö hän hostperheen tuttavien miljoonakämppään kotiteatterin, ruoan ja dvd-kirjaston ääreen itkemään? Ei toki. Koska tässä tilanteessa on vain yksi looginen toimintamalli.

Hän pakkautuu vuokraautoo (joka oli yhtä tilava ja mukava kun keksilaatikko pyörillä) ja lähtee kohti seikkailua. Koska selkeesti maijapoppastelu jättiananaksen edessä on täynnä vauhtia ja vaaratilanteita.

Lannistumatta hän suuntaa pettämättömällä seikkalijavaistollaan seuraavalle valasalukselle, ja pettämättömällä huonokuva-vaistollaan saa 15 metrisestä eläimestä filmille vain hännän.

Mutta puolivälissä selostusta kauhukseen hän huomaa ettei koko survivaltiimiä oo esitelty. No se onkin lyhyt ja karu tarina. Mä + vinttikoirat + meidän keksipurkki. Yleisössä saattaa herätä kysymys, mistä tunnistaa vinttikoiran? No minäpä valaisen. Siitä että kun sä lomalla heräät ja meet alakertaan keittään lattea miljoonakämpän keittiöön, vinttikoirat palaa juuri 17 kilometrin juoksulta johon sisältyi alueen korkein vuori ja hieman matkauintia valtameressä. Toinen varma merkki on se, että jos eksytte huvipuistoon, vinttikoira varmasti löytää ainoan urheilumahdollisuuden (lasten palkintokiipeilyseinän) ja tarttuu siihen kynsin hampain.

Tässä vaiheessa vaihtarin täytyy rauhottautua ostamalla isoin ja suklaisin jätskiannos minkä käsiinsä saa, mikä noin sivumennen ei oo hyvä idea ennen vesipuistoon menemistä. Saattaa nimittäin olla että jossain vaiheessa valtavia rengasliukumäkiä se jätski lakkaa viihtymästä sun mahassa, ja haluu ulos. Painovoimalain vastaisesti, ylöspäin. Mutta vaihtari kärsii kuin mies, eikä oksenna kuin lapsi.



Kyynisimmänkin miksiainaminä kitisijänkin täytyy kyllä myöntää, että lomasta jäi paljon mieleen. Se kun on veneessä, kattoo alas ja huomaa et vedessä on delfiini kattomassa takasin. Se kun istuu rannalla hiekassa joka on pehmeempää kun pantene-mainokset eikä oo kiire mihinkään. Se kun löytää australiasta joulukaupan, jonka kaikissa liikkuvissa pienoismalleissa on lunta. Se kun istuu sellasten ihmisten keittössä, joiden ei tarvi loppuelämässää enää käydä töissä (taino niiden haluan-ammattisurffaajaksi-poikaa). Se kun kun löytää aussipubin seinältä suomen 10 markan setelin. Se kun lokkien sijasta ei saa ruokkia ibejä (konkkanokka-semiflamingo-lintuja).
Siinä olikin mun kevätloman eka luku, eli jatkoa seuraa. Eikä sitte mitää life-is-a-journey-tulkintoja tästä viimesestä kuvasta. Seeya :)